lauantai 3. syyskuuta 2016

Syys.




Kuopuksen ottama kuva.
Hei, upee!
Ihanat värit ja ajatus.
Tyttölapsi katsoo maailmaa välillä hyvin erilaisin silmin kuin poikalapsi.
Perhoset, kukkaset ja pilvet on mailman kauneimpia.
Ne vaan on.
Ja siihen mun on äitinä ihana tottua.
Että pysähtyy ja ihailee kauneutta.
Mitä on.
Ympärillä.
Ihan ilmaseks.
Ku vaan seisahtuu.








Syysastereita.
Syksy.
Kynttilät ja lyhdyt.
Leikkokukat.
Syksy se on.
Niin nopeesti meni lämpimät päivät, mutta tänä kesänä mä yritin ottaa ihan kaiken lämmön vastaan.




Meidän ilontuoja.
Oikee arjen ilostuttaja.
Normaalia meillä.

Jännää vaikka perheessä on kuusi perheenjäsentä ja kavereita kylällinen, MIKÄÄN hellyys ja sen määrä ei Inekselle tunnu riittävän.




Ihan parasta opparin teossa, kävelymatkat ekaluokkalaisen ja Ineksen kanssa. 





Ekaluokkalainen.
Niin se aika meni.
Kaikki meidän lapset ovat nyt sitten koululaisia.
Vanhin jo ammattikoululainen.
Upeeta.
Ja ah, niin haikeeta.
Mutta ylpeys omista lapsista kasvaa vaan koko ajan.
Samalla lähestyy se aika, että meidän perheessä on kaks työssäkäyvää.
Ja se se vasta jännää onkin.




Ja nää päärynät.
Kovilta ne vielä tuntuu.
Aattelin antaa riippua kunnes lumi tulee. 
Ei vaan. 
Kohta ne tarttee varmaan repiä irti.
Sain eilen ajatuksen, että kuorin kaikki ja laitan hilloks.
Oman maan päärynähilloa.
Ei huono ajatus.
Yksi lapsista kyllä sano, että mummun omenahillo on paras. 
Niinku onkin.
Mutta kun nää päärynät ei välttämättä tuoreena oo niin hyviä, en tiedä, ni jos hilloks.
Saa nähdä.
Katotaan jos jotain valmista tulee, ni paan kuvia. 
Ja kerron mausta.
Ja että onnistuko ylipäätään.

Hedelmäpuut on ihania.
Ja ainakin vielä tuntuu et helppohoitosia.
Toinen kirsikkapuista ja omenapuut rehahti loppukesästä eli niille tarvii varmaan viimistään ens keväänä tehdä jotain.
Mitä?
Sitä en tarkkaan tiedä.
Mutta se on ens kevään mure.