torstai 27. elokuuta 2015

Irtiottoja arjesta.



Koko vuoden odotan tätä matkaa.
Että edes kerran vuodessa.
Sitä saa olla jotain muuta kuin 24/7 Äiti.
Jos on nälkä, voi syödä.
Jos on jano, voi juoda.
Ja no, ne kenellä on lapsia, ymmärtää tän kohdan sen enempiä selittelemättä.

Matkoja, reissuja, irtiottoja hurjasta arjesta on liian vähän.
Kymmenen vuotta meni avioarkea, ennenkuin lähdettiin Armaan kanssa häämatkalle. 
KYMMENEN VUOTTA.
Siis 10.
Useampi avioliitto ei edes kestä sinne asti.
En tiedä, miten me kestettiin sinne asti.
Ilman sen suurempia hengähdyksiä irti arjesta.
En tiedä.
Vieläkään niitä ei ole tarpeeksi.
Jano toisen vierelle on kova, eikä 17 vuotta ole himmentänyt sitä aikaa yhtään.
Päinvastoin.

Kohta on sen aika.
Passi on valmiina.
Ja mieli.
Ja se jano.
Kohta on aika olla ja nauttia.

Mä olen aina pitänyt lujasti sanonnasta
"Vanhempien parisuhde on lapsen/lasten koti".
Liian vähän pääsemme parisuhdettamme hoitamaan.
On tärkeää kunnioittaa toista.
Puhua kauniisti.
Riidellä, mutta sopia niin että sillä on merkitystä.
Palvoa.
Rakastaa.
Antaa anteeksi.
Vihastua.
Näyttää tunteensa.
Kertoa toiselle, miten paljon arvostaa toista ja toisen tekemää työtä.
Palkallista ja perheen eteen tehtyä työtä.
Muistuttaa toista ulkoisesta ja sisäisestä kauneudesta.
Kaikesta.

Aina on liian vähän aikaa.
Kahden.

Ennen sitä sain hetken olla.
Tyttöjen reissu.
Tätä(kin) odottaa vuoden.
Mutta sen eteen ei tarvi ponnistella ylettömästi lastenhoitoavun saamiseksi.

Mikä reissu.
Hetkiä.
Olemisia.
Kyyneliä.
Rakkautta.
Suoruutta.
Rehellisyyttä.
Puhumista.

Kahviloita.
Ravintoloita.
Kauppoja.
Uimista.
Saunomista.

Ja niitä hetkiä.
Että saa olla muutakin kuin äiti.
Että saa hemmotella itseään.
Rakastaa itseään ehjäksi.
Hengittää ja olla.













keskiviikko 19. elokuuta 2015

Arki.



Niin tuli takaisin se arki.
Sitä ajatteli kesän alussa, että aikaa on vaikka kuinka ja paljon.
Mutta aika kuluu.
Kuten aina.
Ihan. Liian. Nopeasti.
Niin montaa ystävää jäi treffaamatta, vaikka ajatteli että aikaa on. 
Ruhtinaallisesti.

Muistuttelin itselleni pitkin kesää, että muista joka päivä ottaa rennosti.
Talvi ja varsinkin kevät oli ihan hullua myräkkää.
Sohvalle jäi peffankuva kun istuin tietokoneella aikatauluttamieni esseiden kanssa.
Niitä oli pakko kirjottaa aikataulun mukaan, jotta sai toisen ammattikorkeakouluvuoden kasaan ajallaan. 
Ei todellakaan ajoissa, mutta ajallaan.

Tohon mä oon muutenkin pyrkinyt viime vuodet elämässäni. 
Ei tarvitse olla ajoissa, kunhan on ajallaan.
Onpa tapahtunut joskus myös niin, että olen ollut puolikin tuntia ajoissa.
Ja se se vasta ihmeellistä onkin ollut.
On tullut tunne siitä, että olen ihan vääränä päivänä liikkeellä.
On ollut ihmeellistä vain odottaa.
Minä kun olen ollut paha myöhästelijä lähes aina.

Silloin kun lapset olivat ihan pieniä, niin olihan se...
Koulua, kerhoa, sitä sun tätä.
Ruokaa ajallaan, lääkettä, kaikkea.
Mutta siitäkin selvisin ja selvittiin.
En tiedä kunniallako, mutta ainakin tässä sitä ollaan.
Neljän lapsen äitinä.
Pystyssä.
Hyvinkin.
Sen verran voimaannuttava (pakko oli laittaa muotisana tähän väliin....) oli kesä kummiskin, että kohta tuntuu siltä, että mä oon valmis ottamaan kolmannen vuosiluokan vastaan.
Opinnäytetyön aihe on suurelti päätetty.
Mä luen jo oppareita siihen liittyen, tänään edessä on kaksi.
Ja mikä aihe!
Kaikki on jo tähän mennessä sanonut, että ihan hirveä aihe.
Ja mun mielestä se on niiiiiiiiiiiiiin mielenkiintonen ja ihana aihe!
Niin se vaan on.
Muistan ekalta vuosiluokalta kun jo heti koulun alussa joku opettajista sano, että joskus sen vaan tietää kun aihe tulee kohdalle. 
Se tuntuu juuri sellaselta aiheelta, josta opinnäytetyö on vaan pakko tehdä.
Ja mun kohdalla kävi näin.
Onneksi. 
Mä olsin muuten ollu ihan hukassa.
Jos aihe ei kiinnostais ni ei sitä kyllä kauaa jaksas edessään pyöritellä. 
Eikä siihen olis mielenkiintoa eikä kiinnostusta.

Syksyllä on odotettavissa aiheeseen liittyvä viikonloppuleiri, jota odotan innolla ja vähän kyllä jännitäenkin.
On se vaan kummiskin...

ARKI.
Joka päivä on uusi mahdollisuus.
Vaikka miten potkis vastaan, niin tulee uusi päivä.
Voimaa siihen!









Kesä.
Ihana kesä.
Lapset kasvaa.
Elämä vaan paranee.
Hetken notkahdukset jaksaa kun nostaa katseen ylös ja katsoo hetken ympärilleen.
On monta syytä olla hyvin kiitollinen.