keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Neljä vuotta



Olen vuosien aikana miettinyt välillä montakohan vuotta siitä on kun viimeksi kirjoitin blogiini. Instagramissa käyttäjänimeni on blogiosoitteeni ja aina välillä kun Instaan julkaisee kuvaani muistuttaa käyttis blogistani. Aika ei ole ollut kypsä. Tai ehkä aikaa ei ole ollut. Aikani on käytetty paremmin tai kohdennetummin. Anyhow. Aikaa on tarkalleen kulunut neljä vuotta. Viimeisin postaukseni tänne blogiin on 4 (NELJÄ !!!!) vuotta sitten.

Viimeksi kun olen kirjoittanut olen jännännyt siirtymistäni enkä pelkästään omaa siirtymistäni vaan koko kuusihenkisen perheeni siirtymistä kahden työssäkäyvän talouteen. Opiskelut tulivat vihdoin päätökseen ja ammattikorkeakoulututkinto 40-vuotiaana oli totta. Vietin jumalattoman lukemattomat hetket tietokoneen takana ja välillä itkin, välillä olin onnesta ymmyrkäisenä että jotain uutta tässä on tulossa. Jotain sellaista mistä en mitään tiennyt.

Minusta tuli lastentarhanopettaja samalla. Päivääkään en ole tänä aikana sitä palkallisena tehnyt. Olen työskennellyt kohta kolme vuotta kuraattorina. Ja siitä mä voinkin jatkaa ens kerralla.

Ei muuten hullumpaa olla takas. Sillä näköjään tätä tekstiä tulee ilman minkäänlaista vaikeutta. Hello readers. Neljän vuoden tauon jälkeen tuntuu hyvältä kertoa mitä mulle kuuluu.








lauantai 3. syyskuuta 2016

Syys.




Kuopuksen ottama kuva.
Hei, upee!
Ihanat värit ja ajatus.
Tyttölapsi katsoo maailmaa välillä hyvin erilaisin silmin kuin poikalapsi.
Perhoset, kukkaset ja pilvet on mailman kauneimpia.
Ne vaan on.
Ja siihen mun on äitinä ihana tottua.
Että pysähtyy ja ihailee kauneutta.
Mitä on.
Ympärillä.
Ihan ilmaseks.
Ku vaan seisahtuu.








Syysastereita.
Syksy.
Kynttilät ja lyhdyt.
Leikkokukat.
Syksy se on.
Niin nopeesti meni lämpimät päivät, mutta tänä kesänä mä yritin ottaa ihan kaiken lämmön vastaan.




Meidän ilontuoja.
Oikee arjen ilostuttaja.
Normaalia meillä.

Jännää vaikka perheessä on kuusi perheenjäsentä ja kavereita kylällinen, MIKÄÄN hellyys ja sen määrä ei Inekselle tunnu riittävän.




Ihan parasta opparin teossa, kävelymatkat ekaluokkalaisen ja Ineksen kanssa. 





Ekaluokkalainen.
Niin se aika meni.
Kaikki meidän lapset ovat nyt sitten koululaisia.
Vanhin jo ammattikoululainen.
Upeeta.
Ja ah, niin haikeeta.
Mutta ylpeys omista lapsista kasvaa vaan koko ajan.
Samalla lähestyy se aika, että meidän perheessä on kaks työssäkäyvää.
Ja se se vasta jännää onkin.




Ja nää päärynät.
Kovilta ne vielä tuntuu.
Aattelin antaa riippua kunnes lumi tulee. 
Ei vaan. 
Kohta ne tarttee varmaan repiä irti.
Sain eilen ajatuksen, että kuorin kaikki ja laitan hilloks.
Oman maan päärynähilloa.
Ei huono ajatus.
Yksi lapsista kyllä sano, että mummun omenahillo on paras. 
Niinku onkin.
Mutta kun nää päärynät ei välttämättä tuoreena oo niin hyviä, en tiedä, ni jos hilloks.
Saa nähdä.
Katotaan jos jotain valmista tulee, ni paan kuvia. 
Ja kerron mausta.
Ja että onnistuko ylipäätään.

Hedelmäpuut on ihania.
Ja ainakin vielä tuntuu et helppohoitosia.
Toinen kirsikkapuista ja omenapuut rehahti loppukesästä eli niille tarvii varmaan viimistään ens keväänä tehdä jotain.
Mitä?
Sitä en tarkkaan tiedä.
Mutta se on ens kevään mure.








maanantai 29. elokuuta 2016

Surullisen onnellinen viikonloppu.


Mikä viikonloppu.
Käteen jäi kasa sydämiä ja onnea.
Mutta ovesta saapui myös hyvin yllättäen suru.
Suru, joka viipyy kodissa vielä pitkään.

Viikonloppuna sain olla. 
Ja nauttia.
Sen jälkeen kun olin lanannut kotia isolla kädellä.
Tämän kokosessa huushollissa se on silti yks hetki kun kätensä jäljistä voi iloita, mutta mä oon opetellu sitä hetkessä elämistä ja iloinnu sitten niistä pienistä ilonhetkistä.

Ines tuo valtavaa iloa.
Lapsille varmasti, mutta myös mulle.
Mihinkään en menis ulos, niin hän vie.
Vaikka miten olis mieli synkkä, niin jossain kohtaa puitten alla huomaan, että on jo helpompi hengittää.

Mikähän siinäkin on, että mua varotettiin hankkimasta koiraa.
Oot hullu jos sen vielä tohon hankit.
Nämä ja muut lauseet.
Miten monta kertaa mä vuosien aikana kuulin vaikka mitä.
Ja kun kerroin, että kohta Hän saapuu.
Miten paljon mua varotettiin.
Ja kas.
Ja miten valtavasti mä oonkaan saanut iloa.
Ei kaikki mistä voi olla pirustikin vaivaa ole maailmanloppua.
Asioiden, ihmisten ja eläinten eteen täytyykin nähdä "vaivaa", ei rakkaus välttämättä saavu ovelta hakemaan.
Pitää uskaltaa.
Pitää elää.
Ja pitää uskaltaa elää.

Ja täytyy myöntää, että itkin.
Kun lapseni oli täyttänyt terveyskyselyn koulusta.
Kohdassa kysyttiin mikä perheessäsi on mukavinta?
Ja vastaus oli:
Koska on koira.

Niinpä.
Koska Hän on.
Meidän Ines.
Valtava ilo ja kiusankappale at the same time.
Mutta jos elämän vaaka kallistuu vahvasti ilon puolelle, ei päätös ole ollenkaan väärä.
Päinvastoin.
Tuo vastaus tuotti minulle juuri samalla hetkellä voimakkaan tunteen siitä, etten ole tätä asiaa turhaan kahta vuotta perheeseen ajanut.
Tai koko elämäni tästä haaveillut.
Meidän oma.
Haukku.
Ison ilon tuoja.










Rakas Pori.



Polkasta on enää muisto, hiukset kasvaa kohisten.





Siivoilua.
Siitä en tykkää, mutta joskus sitäkin on vaan täällä tehtävä.
Etin jopa höyrypesurin ja vetelin pesuhuoneen saumoja.
Hullun hommaa mutta samalla niin kamalan palkitsevaa.
Likavesi vaan juoksee edeltä kun vetelee pesurin kanssa.
Mahtavaa.
Taputin itseäni taas olalle, hyvä sinä kun jaksoit.




Viikonloppu oli surullinen.
Ineksen kaveri on poissa.
Lopullisesti.
Opparini aihe tuli kotiini, yksi otsikko on nimittäin 
lemmikin kuolema.
Varmemmin ottein suruun tartuin, mutta suru tulee silti yllättäen.
Se ei varota.
Se ei koputa.
Se vaan tulee.
Ja on heti läsnä.
Ja on varmasti vielä kauan.



Ja sitten se tärkein.
Joka hautautuu ihan kaiken alle jos sen antaa hautautua.
En oo ikinä ollu mikään excel ihminen, mutta tän kanssa mulla on tiukka kalenteriin kirjotettu kaavio.
Joka aamupäivä teen, kun rauhassa saan tehdä.
Voi olla että riittää, voi olla ettei.
Lokakuun loppuun mennessä jos saan opparin valmiiksi, niin valmistuminen lastentarhanopettajaksi ja sosionomiksi on joulukuussa.
En anna tän rasittaa mieltä liiaksi, työnnän aktiivisesti pois mielestä.
Aamupäivät annan sitte paahtaa ja olen armollinen, teen sen, mitä voin.
Elämässä tärkeintä on oppia olemaan itselleen armollinen.
Jos sitä ei tee, mieli saa aikaan vaikka mitä.





Välillä sitä ehtii kuin ihmeen kaupalla käymään salilla.
Niin täytys.
Ihan ittensä ja muiden kannalta.
Aina sitä vaan ajattelee, ettei ole aikaa.
Eikä se ole kuin tunti.
Ja se on pirun vähän oikeesti.
Mutta.
Kun.
No kyls tiätte.
Aikaa voi ollakin se tunti, mutta niin mieluusti sen vois viettää vaikka missä muualla.



Oman pihan kirsikat.
Kirsikkapuu on alle vuodessa jo tuottanu kirsikoita ja tänä vuonna taas.
Päärynäpuu on ihan notkollaan. 
Päärynöitä on ihan hirveesti.
Pieni puu on pullollansa.


Kaunista viikkoa.
Koitetaan taas jaksaa.


tiistai 12. heinäkuuta 2016

Pori o nii kaunis.


Haaveiltiin Maarianhaminasta. 
Kunnes tajuttiin kuinka kaunis kotikaupunki meillä on.
Mitä maisemia. 
Veden ääntä ja kallioita.
Hienoa hiekkaa ja aurinkoa.

Koirarannalla käyty nyt jo monta kertaa. 
Ihan vielä Ines ei suin päin aaltoihin juokse, mutta ui kyllä.
Enemmän on innoissaan kun touhutaan kaikki yhdessä.
Kuten minäkin.

Käytiin myös pop-up kahvilassa Reposaaressa.
Ihana paikka.
Ja niiiiiiiiiiiiiiiiin hyviä tuotteita!
Suklaakakku ja mutakakku olivat sillä kertaa loppu, mutta juustokakkua voin suositella!
Sekä Zebra Macchiatoa.
Kannattaa käydä ajelemassa Reposaaressa.
Pysähtyä rannoille ja piipahtaa pop-upissa.
Vielä ehtii heinäkuun ajan.

Kauniita päiviä.
Hengitelkää kauniita muistoja sisään ja vaalikaa toisianne. 
Ystävät ja perhe.
Päivät ja illat.
Kauniita kaikki.


























lauantai 2. heinäkuuta 2016

Apilameri


Ei oo voikukkia. 
Mutta apilaa on.
Nurmikko näyttää taas valkoselta enemmän kuin vihreeltä!

Eilen oli niin ihana ilta.
Ystävät Kuopiosta olivat kylässä ja heidän uusi pentunsa.
Kaksi tyttöpentua yhdessä. 
Ihan hulvatonta.
Ja niin jännää. 
Ines sai olla vapaana ja hyvinhän se meni.
Tai no, paremmin kuin hyvin. 
Pieni lähteny minnekkään.
Paitsi nautti sydämensä kyllyydestä ja juoksi ittensä läkähdyksiin.
Ihan parasta.
Ja istua kesäiltaa ystävien kanssa.

Pari kuvaa minireissulta Turkuun.
Kaunis kaupunki ja ihania kahviloita ja ravintoloita.
Niin pieni reissu, ettei moneen ehditty, mutta muutamasta otin kuvia, Kauppahallista, Denniksestä ja Niskasta.
Mikä tunnelma. 
Kuin ulkomailla olis ollu.
Elämä kun on kietoutunut tiukasti tänä vuonna Poriin eikä piipahduksia muualla ole ollut. 

Kohta koirarannalle.
Erilaista.
Mutta kovin ihanaa.
Ihana lauantainen kesäpäivä vaikka todennäkösesti just kohta sataa.
Satakoon!









Lenkkejä tyttären ja tyttökoiran kanssa.


Apilameri


Turku.





Kahvila Kauppahallissa.



Niska.



Ihana lenkkikamu.






Kohti koirarantaa.
Ei tiedä pieni mikä odottaa!